Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään?
Andrea Lieberin mukaan pandemiaeristyksen aikana on syntynyt uusia tapoja kuratoida globaalille yleisölle. Koronakevään poikkeusaika on näyttänyt, kuinka festivaali, arkisto tai levittäjä voi käyttää avointa online-ohjelmaa kiinnostuksen herättäjänä aikaisempaa laajemmalle yleisölle, vaikka Lieberin mukaan ohjelmat ja tiedotus olikin useimmiten tehty erityisesti jo tuttua yleisöä ajatellen. Luulen, että Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat saamaan paljon uusia ystäviä, joita voi ehkä tavata ensi vuonna paikan päällä.
Mitä ruumiillisuudelle tapahtuu, kun kokemus siitä muuttuu niin yhtäkkisesti – kun muiden kehot ovat lähinnä pikseleitä Instagramissa, liikkuvaa kuvaa Zoom-joogatunneilla? Tai kun ruokakaupassa tai kadulla kohtaa toisen kehon, sitä on väisteltävä, pitäydyttävä reilun etäisyyden päässä?
Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään.
Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.
Termin tieto merkitys on mielestäni suomen kielessä hieman ongelmallinen. Se ei automaattisesti ainakaan omassa kielikorvassani merkitse myös ymmärtämistä. Omassa käsityksessäni vasta ymmärrys ohjaa, kuinka tiedon sisältämää merkitystä käytetään ja missä yhteydessä. Ymmärryksen kautta myös oikean ja tarkoituksenmukaisen tiedon kerääminen on mahdollista.
Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta.
Taiteilijaystävien tekemisiä seuratessani olen havainnut joutuvani ottamaan oppia ja pohtimaan omia valintojani. Toisinaan toivoisin olevani tarpeeksi vahva ottaakseni heistä oppia, elämään järkevämmin. Puurrettuani, kärsittyäni ja lopulta vapauduttuani, päästyäni leikkimään kriitikkoa ja taiteilijaa havaitsen olevani tilanteessa, jossa toivoisin olevani tunnollisempi. Että en vain suorittaisi intohimoani.
Kaiken kaikkiaan uudistuksenhaluisuus on hieno asia, ja on kannatettavaa, että moderneja tulkintoja tilataan Kansallisoopperassa. Ehkä seuraavan suomalaisen Don Giovanni -tuotannon yhteydessä uskalletaan jo kysyä, miltä teoksen tapahtumat näyttäisivät, jos sen magneettinen nimihenkilö ei olisikaan mahtaileva hamesankari, vaan joku hänen tavoittelemistaan naisista.
Kuka tekijä on? Ainakin kuollut taiteilija on joustava yhteistyökumppani. Hän ei kiistä rajauksia – julkaistaanko vielä tämä yksi teksti, otetaanko tuokin otos vielä näyttelyyn? Toisaalta hän tarjoaa elämällään sopivassa suhteessa tarinaa ja mysteeriä ihmeteltäväksi.
The Visitors löytää käsitteellisesti monia tasoja tunteisiin. ”Feminine Ways” viittaa jo nimellään länsimaisessa filosofiassa tavanomaiseen käsitykseen naisellisuudesta tunteellisuutena. Kontrolloimattomien tunteiden lisäksi installaatio viljelee muitakin feminiinejä kliseitä. Näitä ovat villi ”luonto”, haavoittuvuus, viattomuus ja herkkyys. Näiden ilmeisiä symboleita ovat kappaleen sanoituksessa mainitut vaaleanpunainen ruusu ja timanttinen sydän.
Perhaps most importantly, the spirit of the event is created by each of its participants, who obviously carry it with them, as demonstrated by the many “decompression” events that occur afterwards in cities around the world where large enough numbers of returning attendees live. Ultimately, regardless of the fact that its less-crowded and anarchic heydays have passed, ticket prices have risen, or that wealthy attendees reportedly have adversely affected the composition and experience of Black Rock City in violation of some of the principles, it is clear that Burning Man would still be a remarkable, memorable, and transformative event to attend, experience, and participate in.