Pieni ja verkossa ilmestyvä Mustekala pelaa eri kentällä kuin Onnisen referenssit Image ja jo lakkautettu Rumba, mutta ajatuksen voi siirtää tähänkin lehteen. Mustekalan olemassaolo on apurahojakin enemmän kiinni siitä, että asiantuntevat ihmiset haluavat vuodesta toiseen kirjoittaa kunnianhimoisesti taiteesta ja kulttuurista.
Sen sijaan, että pohtisimme ilmastovaikutuksiamme vain konkreettisen materiaalin eli tuotannon, asumisen ja itsemme liikkumisen kannalta, meidän tulee miettiä myös, mitä kulttuurista tietomateriaalia tuotamme. Jokaisen kannanoton ei tarvitse tulla yleisesti saataville. Onko minun oikeasti tarpeellista tehdä jokaista sosiaalisen median julkaisua?
Kuvaa voidaan käyttää todistusaineistona, todellisuuden palasena, jolla ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, mutta uppoaako meihin lopulta muu kuin ennakkoasenteidemme myötäinen vaikuttaminen? Eikö puhe totuuden jälkeisestä ajasta ole jo osoitus tästä? Kieltäydymmekö näkemästä sen, mitä edessämme on, vai lipsahtaako huuliltamme ”fake news” ennen kuin ehdimme katsoa loppuun? Emmekö todella kykene näkemään kuvan taa?
”Viime kesänä tajusin hakeutuvani epookkien äärelle, sillä niihin liittyvä lopun tunnelma tuntui vastaavan kokemustani vallitsevasta todellisuudesta, jonka jokaista kuvakulmaa ympäröi alati pahemmaksi muuttuvan ilmastokriisin kehykset. Minusta tuntui, että seison sekä yksilönä että ihmiskunnan jäsenenä päättyvän aikakauden kynnyksellä.”
”Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja vaikka pitkästyy. Kun hän pitkästyy, hän menee ali sieltä missä on matalin aita ja listaa kohtaamiaan olkia kohauttamalla ohitettavia asioita. Jokaiselle listan entiteetille: kolme tähteä.”
”Saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta suomalaiselle mittakaavan vaihdos oli silmiä avaava. Sikäli kuin paikallista historiaa on täällä totuttu katsomaan Helsingistä tai Turusta käsin, maantieteellinen painopiste siirtyykin yhtäkkiä kahdelle mantereelle levittäytyneen keisarikunnan tasolle. Heti herää kysymyksiä Suomen suuriruhtinaskunnan suhteesta paitsi keisarikunnan itäpuolille, myös muihin läntisiin reuna-alueisiin – ennen kaikkea Baltiaan ja Puolaan. Mikä on yhteistä, mikä meitä erottaa?”
”Mitä voisi olla asiantuntemukseen, argumentaatioon ja yksilölliseen oikeudenmukaisuuteen vapaa kieli? Miten puolustaa sitä sosiaalisessa mediassa? Näitä kysymyksiä on kysyttävä yhä uudelleen.”
Furthermore, even though tattoos are an inherently difficult medium to preserve and display without the participation of tattooed individuals themselves, the exhibition used several effectively clever ways to depict them in addition to the two displays shown above. Ceiling projections allowed people to see what tattoos might look like on different parts of their bodies. Another display paired original stencils with photographs of the final tattoos as they appeared on customers.
Dragia voi nähdä sielläkin, missä ei ole huulipunaa, korkokenkiä ja glitteriä. Taiteessa toisin esittäminen, performatiivisuus, tekijyyden hämärtäminen ja katseen politiikka ovat teemoja, jotka ovat keskeisiä myös dragissa.
”Viime aikoina julkisessa keskustelussa on käsitelty paljon milleniaalien ahdistusta ja uupumusta. Burnoutista, masennuksesta ja mielenterveysongelmista keskustelemisesta on tullut arkipäiväistä. Olemme jo turtuneet näkemään sosiaalisessa mediassa, lehtien sivuilla, elokuvissa ja kirjallisuudessa kuvauksia uupuneista ja depressiivisistä ihmisistä, jotka tyypillisesti oppivat burnoutin myötä ’hidastamaan tahtia’ ja ’löytävät’ sitten ’itsensä’. Kuulostaako tutulta?”
Helsingissä järjestettiin huhtikuun loppupuolella queer-musiikin festivaali Querelle. Kriitikko Sini Mononen ja valokuvaaja Velda Parkkinen tapasivat festivaalilla esiintyneen Jam Rostronin, joka muodostaa yhden hengen elektroyhtyeen Planningtorockin.
”Mietin LA 92-dokumentin katsottuani, mihin sen teho perustuu. Suuri osa vastaustani on, että se muistuttaa muodollisesti juuri näitä valtavirran zombijoukkoelokuvia, joiden vastaanottamiseen olemme ehtineet tottua, mutta taustoittaa ja korostaen säilyttää tapahtumien poliittisen sisällön.”