On kuin Katriina Huttunen haluaisi kertoa, että arjen pintakulttuurin rinnalla on eksistentiaalinen taso, oleminen kuoleman läheisyydessä, josta ei seuraa huojennusta. Se mikä on monien ajatuksissa kauimmaisena, on todellisuudessa lähimpänä. Teos on yhdenlainen monumentti aiheille, jotka katsotaan parhaaksi ohittaa ”hyvää oloa”, ”selviytyjiä” ja ”sankareita” korostavassa nykyajassa. Sen saattaminen kirjallisuudeksi hätkähdyttää lukijaa.
Godardin elokuvat houkuttelevat luoksensa yksinkertaisuudellaan ja luonnollisuudellaan, mikä toki on tietoisesti rakennettua, kuten myös Anna Karina itse on todennut. Esteettisen leikittelyyn ja keveyden vaikutelmaan kätkeytyvät monisyisemmät teemat. Anna Karinan roolityöt jaksavat kiehtoa loputtomiin juuri tästä syystä.
”Hyväksi lukijaksi kehittymiseen tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta, lukurauhaa ja hyllymetreittäin innostavaa kirjallisuutta. Tätä kaikkea tarjoaa kirjasto. Kirjaston fyysisellä tilalla ja niteiden määrällä on siis väliä tämän kaikista tärkeimmän taidon kehitykselle ja oppimiselle. Jos kirjasto fyysisenä paikkana alkaa muistuttaa enemmän monitoimitaloa ja niteistä siirrytään digilaitteisiin, myös sanan merkitys muuttuu ja pikkuhiljaa ajattelumme kirjaston tarkoituksesta muuttuu. Sitten meillä ei ole enää mitään instituutiota, joka vastaisi tuosta tärkeimmän taidon levittämisestä.”
Bait antaa tarkan kuvan yhteisön elämän ja työn tyyssijasta, jota kaupunkilaiset vuokratuissa loma-asunnoissaan gentrifioivat. Ken Loachin aloittamaan traditioon työtätekevien todellisuuden arvokkuuden kuvaajana liittyy uusi Brexit-ajan luokkakonfliktien ja ilmastonmuutoksen ajan materiaaliherkkyyden lisä. On vaikea arvata, miltä teos näyttää muutaman vuosikymmenen jälkeen, jos merivedet lämpenevät niin että kalakannat hupenevat olemattomiin. Baitia voisi kutsua ihmisten maailmaan keskittyvästä tarinastaan huolimatta siksi myös ekosysteemiä kuvaavaksi elokuvaksi.
Pieni ja verkossa ilmestyvä Mustekala pelaa eri kentällä kuin Onnisen referenssit Image ja jo lakkautettu Rumba, mutta ajatuksen voi siirtää tähänkin lehteen. Mustekalan olemassaolo on apurahojakin enemmän kiinni siitä, että asiantuntevat ihmiset haluavat vuodesta toiseen kirjoittaa kunnianhimoisesti taiteesta ja kulttuurista.
Sen sijaan, että pohtisimme ilmastovaikutuksiamme vain konkreettisen materiaalin eli tuotannon, asumisen ja itsemme liikkumisen kannalta, meidän tulee miettiä myös, mitä kulttuurista tietomateriaalia tuotamme. Jokaisen kannanoton ei tarvitse tulla yleisesti saataville. Onko minun oikeasti tarpeellista tehdä jokaista sosiaalisen median julkaisua?
Kuvaa voidaan käyttää todistusaineistona, todellisuuden palasena, jolla ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, mutta uppoaako meihin lopulta muu kuin ennakkoasenteidemme myötäinen vaikuttaminen? Eikö puhe totuuden jälkeisestä ajasta ole jo osoitus tästä? Kieltäydymmekö näkemästä sen, mitä edessämme on, vai lipsahtaako huuliltamme ”fake news” ennen kuin ehdimme katsoa loppuun? Emmekö todella kykene näkemään kuvan taa?
”Viime kesänä tajusin hakeutuvani epookkien äärelle, sillä niihin liittyvä lopun tunnelma tuntui vastaavan kokemustani vallitsevasta todellisuudesta, jonka jokaista kuvakulmaa ympäröi alati pahemmaksi muuttuvan ilmastokriisin kehykset. Minusta tuntui, että seison sekä yksilönä että ihmiskunnan jäsenenä päättyvän aikakauden kynnyksellä.”
”Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja vaikka pitkästyy. Kun hän pitkästyy, hän menee ali sieltä missä on matalin aita ja listaa kohtaamiaan olkia kohauttamalla ohitettavia asioita. Jokaiselle listan entiteetille: kolme tähteä.”
”Saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta suomalaiselle mittakaavan vaihdos oli silmiä avaava. Sikäli kuin paikallista historiaa on täällä totuttu katsomaan Helsingistä tai Turusta käsin, maantieteellinen painopiste siirtyykin yhtäkkiä kahdelle mantereelle levittäytyneen keisarikunnan tasolle. Heti herää kysymyksiä Suomen suuriruhtinaskunnan suhteesta paitsi keisarikunnan itäpuolille, myös muihin läntisiin reuna-alueisiin – ennen kaikkea Baltiaan ja Puolaan. Mikä on yhteistä, mikä meitä erottaa?”
”Mitä voisi olla asiantuntemukseen, argumentaatioon ja yksilölliseen oikeudenmukaisuuteen vapaa kieli? Miten puolustaa sitä sosiaalisessa mediassa? Näitä kysymyksiä on kysyttävä yhä uudelleen.”
Furthermore, even though tattoos are an inherently difficult medium to preserve and display without the participation of tattooed individuals themselves, the exhibition used several effectively clever ways to depict them in addition to the two displays shown above. Ceiling projections allowed people to see what tattoos might look like on different parts of their bodies. Another display paired original stencils with photographs of the final tattoos as they appeared on customers.