Näiden kahden erilaisen luontokuvaajan asettaminen rinnakkain on nerokas ajatus. Suureen yleisöön vetoava Brandt ja vähän omalaatuisempi Andersson luovat toisilleen vastakohdan, ja näin muodostuva kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa.
Tässä onkin yksinkertainen kysymys: kerääkö ja arkistoiko jokin taho sosiaalisessa mediassa käytävää taidekeskustelua? Jos ei, jonkun täytyisi aloittaa se viimeistään nyt.
Ensimmäinen impressio. Vuokraisäntä katsoo syvälle silmiin ja sanoo: ”My name is difficult, too. Is it summer in Finland, right now?”
Tsekkiläisen Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu on tarina elämän kiertokulusta. Tammikuussa ensi-iltansa saanut näyttämötoteutus Kansallisoopperassa avautuu luontoon, joka tuo mieleen Bysantin kuvamaailmasta ammentavat gobeliinit tai satukirjat.
Miten kirjoittaa henkilökohtaisista ja samalla kaikkia koskettaneista asioista, joista ei synny uutista tai polttavaa näkökulmaa? Näitä varten on kirjallisuus.
On ehdottomasti oikein ja hienoa, että aikamme historiakuvan sukupuolittuneita kaanoneita pyritään kritisoimaan jo kouluopetuksessa. Keskustelun retoriikassa on kuitenkin jotain, joka särähtää väkisinkin korvaan.
Oloni Suomen sarjakuvamaailmassa on joskus hieman skitsofreeninen. Mikä rooli on hallitseva, kun heittäytyy kentälle niin lukijan, kriitikon, kustantajan, kaupustelijan kuin hallituslaisenkin ominaisuudessa?
Tutkimus- ja innovaationeuvoston ehdotuksia lukiessa mieleen tulee, että yliopistojen tilannetta voi vastavuoroisesti katsoa myös museoiden näkökulmasta. Molemmilta odotetaan paljon muuttuneessa toimintaympäristössä.
Taiteilijan käsissä hylätyt tarvikkeet kokevat muodonmuutoksen, ne saavat uuden merkityksen. Tämä kuuluu länsimaisen taiteen henkiseen vapauteen.
Sananvapaudesta on viime aikoina keskusteltu runsaasti, erityisesti Charlie Hebdon työntekijöiden murhan vuoksi. Demokratioissa sananvapaus on aivan keskeisellä sijalla ja se ansaitsee suojelua ja puolustamista.
Tosiaan, nykyisin on täysin arkipäiväistä tallentaa – eli pelkistetyimmillään valokuvata tai videoida – vimmatusti koko ajan ja kaikkialla. On suorastaan suotavaa kerätä eräänlaista elettyjen kokemusten esitysarkistoa.
Väkivalta on aina raja. Se rajaa sisä- ja ulkopuolisiin, kohteisiin ja todistajiin. Myös rajanteko itsessään on periaatteiltaan väkivaltainen.