”Auderin elokuvien katselukokemus on haastava siksi, että filmit tuovat esiin silottelematonta Amerikan lähihistoriaa; katse on monissa filmeissä kriittinen. Katselukokemus kuitenkin pehmenee huomattavasti galleriatilassa, missä seiniä hallitsevat Outi Martikaisen suurikokoiset tekstiilitaulut, joiden aiheina on kuvia luonnosta tai lapsista. ”
”Vihapuheen olemus on kaventaa kieli epäkeskusteluksi. Toiseuttaa toiset puhujat ulos keskustelusta. Korvata puhe vihalla.
Vihapuhe on alkujaan epäpuhetta.”
Internet-selitys ei siis korvaa poliittis-taloudellista selitystä vaan täydentää sitä: se kertoo nimenomaan sen, että tästä poliittis-taloudellisesta todellisuudesta on nyt historiallisen helppoa irtautua identiteettien ja symbolien virtuaalihöttöön. Se mukautuu ketterästi kunkin omiin tarpeisiin, toisin kuin kankea konkreettinen todellisuus.
”Omatoimisimmille lähiympäristö voi parhaimmillaan tarjota pitkittyneen koronapelin tukahduttavuuden vastapainoksi kiehtovia löytöjä historiallisine ulottuvuuksineen – vieläpä sellaisia, joita ei juuri kukaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi ja joista ei helpolla löydy täydentävää tietoa kirjallisista lähteistä. Osaatko määrittää alueesi harvinaisimpien kaivonkansien iän?”
”Elokuvan trauma on henkilökohtainen menetys ja siitä johtuva syyllisyys, joista on liian vaikeaa puhua tai ajatella. Yhtä lailla traumat esiintyvät yhteisön tasolla: suomalaisessa kulttuurissa traumojen lähteitä ovat olleet sodat, sisällissota ja toinen maailmansota. Koska itse tapahtumia ei ole mahdollista kohdata, on vain tutkittava niiden jälkiä ja puettava sanoiksi rippeitä siitä, mikä jää tulkittavaksi kokemuksista, jotka vastustavat tietoa, puhetta ja kirjoitusta. Jälkien tutkiminen jatkuu, jo siksi, että aaveen tapaan niillä on taipumus palata ja jättää suhde tapahtuneeseen aina kesken.”
”Mitä muuta kertomus ihmiskauppaa harjoittavasta, lapsia hyväksikäyttävästä saatananpalvojaglobalistien eliitistä ja sitä vastaan salaa taistelevasta presidentti Donald Trumpin hallinnosta on kuin vimmaista kaipuuta politiikan tuonpuoleiseen tilaan, jonnekin Keski-Maan naapuriin?”
Koronakevään jälkeen harrastuspiirit ovat varovaisesti aloitelleet toimintaansa. Viime viikkoina olen työstänyt laattaan ajatuksiani iltalenkeistä syksyn saapuessa ja sateen vihmoessa. Kaduilla ja lenkkipoluilla lenkkeilijät tarkastelevat turvavälejä toinen toisiinsa katuvalojen loistaessa kirkkaina. Kuvan rakentaminen etenee hitaasti, joten välillä temperamenttini aiheuttaa haasteita ja alan hosua ja kiiruhtaa valmiiksi, saada työni tehtyä mittaansa. Välillä otan vedoksen ja mietin, olisiko se jo valmis. Ylitekeminen ei paranna työtä vaan tekee tuloksen kankeaksi. Jos työstäminen puolestaan jää vajaaksi, tunnelma ei ole siirtynyt tekijän ajatuksista vedokseen.
”Kun Suomen lintukodossa on jo tuudittauduttu olosuhteisiin nähden normaaliin arkeen, on helppo unohtaa, että uuteen, tappavaan virukseen kuolee edelleen päivittäin runsaasti ihmisiä, joilla ei ole edes mahdollisuutta kunnolliseen lääkärihoitoon. Yhteiskuntasatiiri – esimerkiksi viranomaistiedotuksen parodiointi – on tietenkin aina paikallaan. Laajemmin ajateltuna globaalin pandemian käsittely vaatii silti myös hienovaraisempia ja vähemmän yksiulotteisia keinoja.”
”Kieli ja esitys ovat sen äärelle pidättymistä, että joka hetki kohdataan eettinen haaste. Kieli ei selvästikään ole alkuperältään todellisuusrepresentaatiota, vaan vastaus mielekkyyden ammottavuudelle, vastaus toisten sanattomalle vaatimukselle oikeuttaa ja perustella oma toimintansa kussakin hetkessä. Tämän vuoksi kielellä on myös valtaa, tai se on aina oikeuden- ja vallankäyntiä.”
”Before I came out and during the early steps of my transition I often thought whether my sex life was going to die off completely. Would anyone – let alone myself – ever see me as desirable? How on earth would I approach, process, and let go of my internalised transphobia? Paradoxically, in my case the answer was to have more sex.”
Valon leikissä tapahtuu ilmenemisiä, olemisia, eroamisia, yhteenliittymisiä, lopetuksia ja alkuja, vaikka kukaan ei olisikaan niitä havainnoimassa. Ehkä enemmän-kuin-ihmisen -elokuva on pyörinyt maailman materiaalisesa todellisuudessa jo kauan ennen kuin sen liikkeitä on tallennettu ja saatettu teosmuotoon ihmisten liikkuvan kuvan teknologioiden keinoin.
Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään?