The Visitors löytää käsitteellisesti monia tasoja tunteisiin. ”Feminine Ways” viittaa jo nimellään länsimaisessa filosofiassa tavanomaiseen käsitykseen naisellisuudesta tunteellisuutena. Kontrolloimattomien tunteiden lisäksi installaatio viljelee muitakin feminiinejä kliseitä. Näitä ovat villi ”luonto”, haavoittuvuus, viattomuus ja herkkyys. Näiden ilmeisiä symboleita ovat kappaleen sanoituksessa mainitut vaaleanpunainen ruusu ja timanttinen sydän.
Perhaps most importantly, the spirit of the event is created by each of its participants, who obviously carry it with them, as demonstrated by the many “decompression” events that occur afterwards in cities around the world where large enough numbers of returning attendees live. Ultimately, regardless of the fact that its less-crowded and anarchic heydays have passed, ticket prices have risen, or that wealthy attendees reportedly have adversely affected the composition and experience of Black Rock City in violation of some of the principles, it is clear that Burning Man would still be a remarkable, memorable, and transformative event to attend, experience, and participate in.
Aineeton kulutus ei laajassa mittakaavassa ole edelleenkään todellisuutta, vaikka museot ovatkin riemuinneet päättyneen vuoden ennätysmäisistä kävijäluvuista eikä lupaavan suhdanteen taittumista ainakaan toistaiseksi ole näköpiirissä. Kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan vaikuttaa paitsi tarjonnan laatu, myös se, millaisin saavutettavuuden kriteerein tarjonta tuodaan kuluttajien arkeen. Siitä ei ole pelkoa, että en-katso-yhtään-taideteosta -päivää joutuisi suosittelemaan muille kuin häviävän harvalle joukolle.
On kuin Katriina Huttunen haluaisi kertoa, että arjen pintakulttuurin rinnalla on eksistentiaalinen taso, oleminen kuoleman läheisyydessä, josta ei seuraa huojennusta. Se mikä on monien ajatuksissa kauimmaisena, on todellisuudessa lähimpänä. Teos on yhdenlainen monumentti aiheille, jotka katsotaan parhaaksi ohittaa ”hyvää oloa”, ”selviytyjiä” ja ”sankareita” korostavassa nykyajassa. Sen saattaminen kirjallisuudeksi hätkähdyttää lukijaa.
Hiphop Suomessa -kirja on virkistävä siten, että se ei tee keinotekoista eroa tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden välillä. Hiphop-kulttuurin harrastajien arvostuksesta kertoo muun muassa se, että johdannon jälkeen ääneen pääsevät ensimmäisenä tekijät ja vasta sen jälkeen ilmiöön omassa työssään tarttuneet tutkijat.
Godardin elokuvat houkuttelevat luoksensa yksinkertaisuudellaan ja luonnollisuudellaan, mikä toki on tietoisesti rakennettua, kuten myös Anna Karina itse on todennut. Esteettisen leikittelyyn ja keveyden vaikutelmaan kätkeytyvät monisyisemmät teemat. Anna Karinan roolityöt jaksavat kiehtoa loputtomiin juuri tästä syystä.
”Hyväksi lukijaksi kehittymiseen tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta, lukurauhaa ja hyllymetreittäin innostavaa kirjallisuutta. Tätä kaikkea tarjoaa kirjasto. Kirjaston fyysisellä tilalla ja niteiden määrällä on siis väliä tämän kaikista tärkeimmän taidon kehitykselle ja oppimiselle. Jos kirjasto fyysisenä paikkana alkaa muistuttaa enemmän monitoimitaloa ja niteistä siirrytään digilaitteisiin, myös sanan merkitys muuttuu ja pikkuhiljaa ajattelumme kirjaston tarkoituksesta muuttuu. Sitten meillä ei ole enää mitään instituutiota, joka vastaisi tuosta tärkeimmän taidon levittämisestä.”
Bait antaa tarkan kuvan yhteisön elämän ja työn tyyssijasta, jota kaupunkilaiset vuokratuissa loma-asunnoissaan gentrifioivat. Ken Loachin aloittamaan traditioon työtätekevien todellisuuden arvokkuuden kuvaajana liittyy uusi Brexit-ajan luokkakonfliktien ja ilmastonmuutoksen ajan materiaaliherkkyyden lisä. On vaikea arvata, miltä teos näyttää muutaman vuosikymmenen jälkeen, jos merivedet lämpenevät niin että kalakannat hupenevat olemattomiin. Baitia voisi kutsua ihmisten maailmaan keskittyvästä tarinastaan huolimatta siksi myös ekosysteemiä kuvaavaksi elokuvaksi.
Pieni ja verkossa ilmestyvä Mustekala pelaa eri kentällä kuin Onnisen referenssit Image ja jo lakkautettu Rumba, mutta ajatuksen voi siirtää tähänkin lehteen. Mustekalan olemassaolo on apurahojakin enemmän kiinni siitä, että asiantuntevat ihmiset haluavat vuodesta toiseen kirjoittaa kunnianhimoisesti taiteesta ja kulttuurista.
Sen sijaan, että pohtisimme ilmastovaikutuksiamme vain konkreettisen materiaalin eli tuotannon, asumisen ja itsemme liikkumisen kannalta, meidän tulee miettiä myös, mitä kulttuurista tietomateriaalia tuotamme. Jokaisen kannanoton ei tarvitse tulla yleisesti saataville. Onko minun oikeasti tarpeellista tehdä jokaista sosiaalisen median julkaisua?
Kuvaa voidaan käyttää todistusaineistona, todellisuuden palasena, jolla ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, mutta uppoaako meihin lopulta muu kuin ennakkoasenteidemme myötäinen vaikuttaminen? Eikö puhe totuuden jälkeisestä ajasta ole jo osoitus tästä? Kieltäydymmekö näkemästä sen, mitä edessämme on, vai lipsahtaako huuliltamme ”fake news” ennen kuin ehdimme katsoa loppuun? Emmekö todella kykene näkemään kuvan taa?
”Viime kesänä tajusin hakeutuvani epookkien äärelle, sillä niihin liittyvä lopun tunnelma tuntui vastaavan kokemustani vallitsevasta todellisuudesta, jonka jokaista kuvakulmaa ympäröi alati pahemmaksi muuttuvan ilmastokriisin kehykset. Minusta tuntui, että seison sekä yksilönä että ihmiskunnan jäsenenä päättyvän aikakauden kynnyksellä.”