Vaikka selluloidifilmi onkin fossiilisten polttoaineiden ja materiaalien kauden materiaali, tekee mieleni julistaa sen ylistystä. Enpä tiedä mikä minua vaivaa – päivän hulluus vaiko sittenkin vain elokuvahulluus?
Alistuminen on terävää kulttuurikritiikkiä länsimaisista arvoista ja niiden merkityksestä.
Tietokoneiden kieltäminen tekee kahviloista omalla tavallaan nostalgisia ja retroja tiloja. Jotain oleellista tuntuu silti puuttuvan.
I BLAME YOU, TONY BLAIR! muistuttaa aiheellisesti, kuinka haasteellista on aikaansaada aito kriittinen teko, joka olisi jotain muutakin kuin keskisormea kameralle.
Franzenin romaani on kömpelöllä tavalla vanhanaikainen mutta intohimoinen kuvaus kamppailusta kohti omaa identiteettiä informaatiopaljouden keskellä.
Toivon, että tämä näyttely herättää kysymyksiä. Kysymyksiä neljästä erilaisesta taiteilijasta, heidän tulevaisuudestaan kotimaisella ja kansainvälisellä taidekentällä, heidän kehityssuunnistaan ja uusista avauksistaan.
Neto on ottanut vastaan vaikean tehtävän siirtää pilkahdus Amazonian intiaanikansojen aistitodellisuudesta Helsingin ydinkeskustaan.
Jos Suomi on vietävissä seuraavatkin sata vuotta kuin pässi narussa, miksi murehtia piskuisesta kulttuurisesta pääomasta, kun voimme alistua globaalien trendien vietäväksi?
Simon Hanselmannin Megg, Mogg & Pöllö on räikeimpiä superlatiiveja vaativa reilun kilon painoinen Technicolor-järkäle näköalattomuudesta, masennuksesta, kieroutuneesta seksistä ja huumeiden väärinkäytöstä.
Viihdeteollisuuden jalona tehtävänä voi siis ajatella yksinkertaisten asioiden pitämisen siellä, minne ne kuuluvat, eli fantasioiden alueella. Tämän vuoksi viihteen on oltava riittävän hyvää ja rakkaudella tehtyä, upottavaa ja koukuttavaa.
Talouden ja taiteen suhde puhuttaa jälleen kerran. Viime aikojen talousleikkaukset ja suoranainen pelko kaiken kurjistumisesta värittävät keskusteluja tällä kertaa.
Inhoan itseäni ensisijaisesti siksi, koska se on minusta viehättävää. Siinä on jotain maskuliinista. Vähän niin kuin vankilatatuoinneissa.