Internet-selitys ei siis korvaa poliittis-taloudellista selitystä vaan täydentää sitä: se kertoo nimenomaan sen, että tästä poliittis-taloudellisesta todellisuudesta on nyt historiallisen helppoa irtautua identiteettien ja symbolien virtuaalihöttöön. Se mukautuu ketterästi kunkin omiin tarpeisiin, toisin kuin kankea konkreettinen todellisuus.
”Omatoimisimmille lähiympäristö voi parhaimmillaan tarjota pitkittyneen koronapelin tukahduttavuuden vastapainoksi kiehtovia löytöjä historiallisine ulottuvuuksineen – vieläpä sellaisia, joita ei juuri kukaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi ja joista ei helpolla löydy täydentävää tietoa kirjallisista lähteistä. Osaatko määrittää alueesi harvinaisimpien kaivonkansien iän?”
”Elokuvan trauma on henkilökohtainen menetys ja siitä johtuva syyllisyys, joista on liian vaikeaa puhua tai ajatella. Yhtä lailla traumat esiintyvät yhteisön tasolla: suomalaisessa kulttuurissa traumojen lähteitä ovat olleet sodat, sisällissota ja toinen maailmansota. Koska itse tapahtumia ei ole mahdollista kohdata, on vain tutkittava niiden jälkiä ja puettava sanoiksi rippeitä siitä, mikä jää tulkittavaksi kokemuksista, jotka vastustavat tietoa, puhetta ja kirjoitusta. Jälkien tutkiminen jatkuu, jo siksi, että aaveen tapaan niillä on taipumus palata ja jättää suhde tapahtuneeseen aina kesken.”
”Mitä muuta kertomus ihmiskauppaa harjoittavasta, lapsia hyväksikäyttävästä saatananpalvojaglobalistien eliitistä ja sitä vastaan salaa taistelevasta presidentti Donald Trumpin hallinnosta on kuin vimmaista kaipuuta politiikan tuonpuoleiseen tilaan, jonnekin Keski-Maan naapuriin?”
Koronakevään jälkeen harrastuspiirit ovat varovaisesti aloitelleet toimintaansa. Viime viikkoina olen työstänyt laattaan ajatuksiani iltalenkeistä syksyn saapuessa ja sateen vihmoessa. Kaduilla ja lenkkipoluilla lenkkeilijät tarkastelevat turvavälejä toinen toisiinsa katuvalojen loistaessa kirkkaina. Kuvan rakentaminen etenee hitaasti, joten välillä temperamenttini aiheuttaa haasteita ja alan hosua ja kiiruhtaa valmiiksi, saada työni tehtyä mittaansa. Välillä otan vedoksen ja mietin, olisiko se jo valmis. Ylitekeminen ei paranna työtä vaan tekee tuloksen kankeaksi. Jos työstäminen puolestaan jää vajaaksi, tunnelma ei ole siirtynyt tekijän ajatuksista vedokseen.
”Kun Suomen lintukodossa on jo tuudittauduttu olosuhteisiin nähden normaaliin arkeen, on helppo unohtaa, että uuteen, tappavaan virukseen kuolee edelleen päivittäin runsaasti ihmisiä, joilla ei ole edes mahdollisuutta kunnolliseen lääkärihoitoon. Yhteiskuntasatiiri – esimerkiksi viranomaistiedotuksen parodiointi – on tietenkin aina paikallaan. Laajemmin ajateltuna globaalin pandemian käsittely vaatii silti myös hienovaraisempia ja vähemmän yksiulotteisia keinoja.”
”Kieli ja esitys ovat sen äärelle pidättymistä, että joka hetki kohdataan eettinen haaste. Kieli ei selvästikään ole alkuperältään todellisuusrepresentaatiota, vaan vastaus mielekkyyden ammottavuudelle, vastaus toisten sanattomalle vaatimukselle oikeuttaa ja perustella oma toimintansa kussakin hetkessä. Tämän vuoksi kielellä on myös valtaa, tai se on aina oikeuden- ja vallankäyntiä.”
Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään?
Andrea Lieberin mukaan pandemiaeristyksen aikana on syntynyt uusia tapoja kuratoida globaalille yleisölle. Koronakevään poikkeusaika on näyttänyt, kuinka festivaali, arkisto tai levittäjä voi käyttää avointa online-ohjelmaa kiinnostuksen herättäjänä aikaisempaa laajemmalle yleisölle, vaikka Lieberin mukaan ohjelmat ja tiedotus olikin useimmiten tehty erityisesti jo tuttua yleisöä ajatellen. Luulen, että Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat saamaan paljon uusia ystäviä, joita voi ehkä tavata ensi vuonna paikan päällä.
Mitä ruumiillisuudelle tapahtuu, kun kokemus siitä muuttuu niin yhtäkkisesti – kun muiden kehot ovat lähinnä pikseleitä Instagramissa, liikkuvaa kuvaa Zoom-joogatunneilla? Tai kun ruokakaupassa tai kadulla kohtaa toisen kehon, sitä on väisteltävä, pitäydyttävä reilun etäisyyden päässä?
Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään.
Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.