Siukosta on nimitetty käsitteelliseksi taiteessaan, älylliseksi ainakin. Käsitetaiteen kuivuttaan halkeileva ironia tai puritaanisuuteen kuihtuva sanallinen dokumentaatio ei kuitenkaan ole ainoa taideilijaa määrittävä tekijä.
Ei ole kauhua uudelleenmerkitseviä tai uudelleentulkitsevia elementtejä – ei ole nimeämisen tekoa, jossa kauhusta tulisi jotakin muuta kuin fiktioon ja karnevalismiin palautuva, kauhua banalisoiva klisee.
On elähdyttävää lukea nykyfilosofiaa tai aatehistoriaa, joka siekailematta luonnostelee suuria historiallisia linjoja ja ruotii totuutta, kauneutta ja vapautta.
Näyttelyn nimi ”SIIRTYMIÄ JA KULKUJA” tuntuu viestivän jonkinlaisesta välitilasta, joka ei ole täysin tuttua mutta ei myöskään vierasta.
Päällimmäiseksi Blaue Fraun teoksesta ja koulutusillasta minulle jää mieleen sen turvallinen ilmapiiri ja lempeä ote, jota voin soveltaa suhteessa itseeni ja toisiin toiminnallani – olemalla läsnä, kuuntelemalla ja vastaamalla.
Sen sijaan, että olisivat etupäässä kiinnostuneita valokuvan kulttuurihistoriasta tai keräilyharrastuksesta, Kalha ja Tahvanainen lähestyvät teoksissaan valokuvia henkilökohtaisen esteettisen kokemuksen näkökulmasta.
Musiikillista ulottuvuutta lukuun ottamatta Chimera ja Nature Morte lähestyvät kuoleman kulttuuria maallisena ilmiönä.
Koiviston tapa katsoa maisemaa nostaa esiin ihmisen ja luonnonympäristön teknologisen suhteen. Ihminen on laji, joka pystyttää itsensä ja luonnon väliin rakennelman, jonka hän sitten naamioi sisältäpäin muistuttamaan luontoa.
Jos dokumenttielokuvien objektiivisuutta onkin jo pitempään haastettu ja kyseenalaistettu, essee-elokuva välttää tämän ansan henkilökohtaisella suhteellaan esitettäviin asioihin.
Taiteilijan sosiaalinen omatunto, traumat, muisti ja dokumentaarisuus ovat läsnä monissa teoksissa.
Kohtassa esillä olevien teosten perusteella Chernyshevaa voisi kutsua romanttiseksi realistiksi. Chernyshevan teokset muistuttavat venäläisiä työläiskuvauksista aihevalinnoiltaan, tosin itse teemojen käsittely liikkuu pois poliittisesta taiteesta.
Raekallion kaunokirjalliset tanssiteokset perustuvat eräänlaiseen esteettiseen kolmoissidokseen tanssin, tekstin ja tilan välillä.