Synteesi on niin vaikuttava ja niin järkälemäinen väitteissään, mutta niin haavoittuvainen ja hauras ihmiskuvassaan, että tätä esitystä ei tee mieli kutsua vain esitykseksi – se on myös vahva poliittinen ja kulttuuripoliittinen teko.
Simon Hanselmannin Megg, Mogg & Pöllö on räikeimpiä superlatiiveja vaativa reilun kilon painoinen Technicolor-järkäle näköalattomuudesta, masennuksesta, kieroutuneesta seksistä ja huumeiden väärinkäytöstä.
Sattuma, symmetrisyys, samanaikaisuus, kohtaaminen, sekä valo ja aika ja niiden tuottamat materiaaliset muutokset ovat läsnä teoksissa ja niiden toteutuksessa.
Ateneumin kevään näyttävään näyttelytarjontaan kuuluu kolme salillista vääntelehtiviä, heittäytyviä, horrokseen vaipuneita, päättömiä ja kyyristyneitä ihmishahmoja, tai niiden osia.
Kirjan arvoperusta on kapitalismi- ja nationalismikriittinen ja tältä osin avoimesti sitoutunut ja yhdenmukainen. Yhteisestä lähtökohdasta huolimatta kirjoittajien käsitykset taiteen poliittisuuden luonteesta eroavat radikaalistikin toisistaan.
Kärkkäisen teos on vähäeleisellä tavalla pedagoginen ja viestissään suora. Taiteilija tietää osuvansa kirjaimellisesti katsojan iholle, koska todennäköisesti moni katsoo teosta farkut jalassaan.
Miikka Vaskolan maalaustekniikka on sekä arvokkaan hillittyä että brutaalia. Hillittyä on figuurien levollinen piirustuksellisuus himmeän utuisine valoineen. Brutaalia on tapa, jolla taiteilija ikään kuin karaisee kaiken muun maalauksissaan.
Karoliina Hellbergin teosten kirkkaat värit ja yksityiskohtien runsaus antavat aavistuksen sisäisesti rikkaasta maailmasta. Väri on mukana myös Wuorila-Stenbergin uusissa maalauksissa ilmaisevana elementtinä. (Kuva: Hellberg, Huone yöllä, 2015)
Tilallinen teos on tarkoitettu portiksi toiseen todellisuuteen; sellaiseen, jossa unelmat asuvat. Näennäisesti formalistinen ja kylmän suoraviivainen muoto, jota mustuus korostaa, saa pehmeämmän merkityksen.
Sukupolvien eritahtisten läsnäolojen kuvaaminen on näyttelyn vaikuttavinta antia.
Kivi tuntuu etsivän kuvissaan maailmaa, jota useimmat ihmiset eivät tavallisesti havaitse. Normiarjen kääntöpuolta tai rajahämärää erilaisten todellisuuksien välillä. Taiteen olemusta, jopa.
Den monokroma synfonin ei ole ilmiselvällä tavalla minimalistinen, vaan se osoittaa kuinka yksivärisyys ja esittävyys tai yksivärisyys ja barokkisuus ovat hyvinkin mahdollisia yhdistelmiä.