Kärkkäisen teos on vähäeleisellä tavalla pedagoginen ja viestissään suora. Taiteilija tietää osuvansa kirjaimellisesti katsojan iholle, koska todennäköisesti moni katsoo teosta farkut jalassaan.
Miikka Vaskolan maalaustekniikka on sekä arvokkaan hillittyä että brutaalia. Hillittyä on figuurien levollinen piirustuksellisuus himmeän utuisine valoineen. Brutaalia on tapa, jolla taiteilija ikään kuin karaisee kaiken muun maalauksissaan.
Karoliina Hellbergin teosten kirkkaat värit ja yksityiskohtien runsaus antavat aavistuksen sisäisesti rikkaasta maailmasta. Väri on mukana myös Wuorila-Stenbergin uusissa maalauksissa ilmaisevana elementtinä. (Kuva: Hellberg, Huone yöllä, 2015)
Tilallinen teos on tarkoitettu portiksi toiseen todellisuuteen; sellaiseen, jossa unelmat asuvat. Näennäisesti formalistinen ja kylmän suoraviivainen muoto, jota mustuus korostaa, saa pehmeämmän merkityksen.
Sukupolvien eritahtisten läsnäolojen kuvaaminen on näyttelyn vaikuttavinta antia.
Kivi tuntuu etsivän kuvissaan maailmaa, jota useimmat ihmiset eivät tavallisesti havaitse. Normiarjen kääntöpuolta tai rajahämärää erilaisten todellisuuksien välillä. Taiteen olemusta, jopa.
Den monokroma synfonin ei ole ilmiselvällä tavalla minimalistinen, vaan se osoittaa kuinka yksivärisyys ja esittävyys tai yksivärisyys ja barokkisuus ovat hyvinkin mahdollisia yhdistelmiä.
Väkivalta, erityisesti naisiin kohdistuva tai rasistisesti motivoitunut, muodostaa The Hateful Eightin temaattisen peruskerroksen. Mutta se on vasta pintaa.
Suomessa harmillisen pimentoon jääneeltä mutta ulkomailla noteeratulta Marko Turuselta tuntuu ilmestyvän kirja kerran vuodessa. Hänen tyylinsä on yhtä verraton kuin ennenkin.
Näyttelyn päätepisteen saavutettuani olin vaikuttunut, mutta vielä enemmän – hieman hämmentynyt. Oli vaikea pukea heti sanoiksi näkemäänsä ja samanaikaisesti mielessäni jyskyttivät ajatukset päivitetyn taidemuseon yleisilmeestä.
Ruohosen työt ovat helposti lähestyttäviä eivätkä raskaimmillaankaan painostavia. Akryylilevyt tuovat jo mukanaan sen verran ilmavuutta ja keveyttä, ettei ravisteluefektille juuri jää sijaa.
Venetsian biennaali huokuu 1800- ja 1900-vuosisadan vaihteen maailmannäyttelyajattelua maapaviljonkeineen ja pyrkimyksineen edustaa kulttuurin uusimpia virtauksia. Sen kanssa samaan aikaan järjestettiin Milanon maailmannäyttely.