
Yksi väri kertaa seitsemän – Den monokroma synfonin
Den monokroma synfonin ei ole ilmiselvällä tavalla minimalistinen, vaan se osoittaa kuinka yksivärisyys ja esittävyys tai yksivärisyys ja barokkisuus ovat hyvinkin mahdollisia yhdistelmiä.

Den monokroma synfonin ei ole ilmiselvällä tavalla minimalistinen, vaan se osoittaa kuinka yksivärisyys ja esittävyys tai yksivärisyys ja barokkisuus ovat hyvinkin mahdollisia yhdistelmiä.

Väkivalta, erityisesti naisiin kohdistuva tai rasistisesti motivoitunut, muodostaa The Hateful Eightin temaattisen peruskerroksen. Mutta se on vasta pintaa.

Suomessa harmillisen pimentoon jääneeltä mutta ulkomailla noteeratulta Marko Turuselta tuntuu ilmestyvän kirja kerran vuodessa. Hänen tyylinsä on yhtä verraton kuin ennenkin.

Näyttelyn päätepisteen saavutettuani olin vaikuttunut, mutta vielä enemmän – hieman hämmentynyt. Oli vaikea pukea heti sanoiksi näkemäänsä ja samanaikaisesti mielessäni jyskyttivät ajatukset päivitetyn taidemuseon yleisilmeestä.

Ruohosen työt ovat helposti lähestyttäviä eivätkä raskaimmillaankaan painostavia. Akryylilevyt tuovat jo mukanaan sen verran ilmavuutta ja keveyttä, ettei ravisteluefektille juuri jää sijaa.

Venetsian biennaali huokuu 1800- ja 1900-vuosisadan vaihteen maailmannäyttelyajattelua maapaviljonkeineen ja pyrkimyksineen edustaa kulttuurin uusimpia virtauksia. Sen kanssa samaan aikaan järjestettiin Milanon maailmannäyttely.

Ydinvoimalan ylevä on pitkiä ajallisia kaaria, valtavaa energiaa, etäisyyden vaatimusta, kuolettavaa läheisyyttä. Vaikka kuvat eivät aseta ydinvoiman dystooppista luonnetta etualalle, kummittelee ylevän eetos estetisoitujen kuvien taustalla.

Taiteen suurten tarinoiden voidaan sanoa kuolleen modernismin päättymisen myötä 1960-luvulle tultaessa. Mutta minkälaisia ovat taiteen tarinat juuri tällä hetkellä?

Näyttelyssä kieli hajoaa ääniaalloilla ja kirjoitetussa tekstissä palasiksi, rakentuu uudelleen, muuntautuu. Kone ja ihminen sekä orgaaninen ja epäorgaaninen yhdistyvät kokonaisuudessa, jossa kokeellinen luonnontiede kohtaa installaatiotaiteen.

Taiteilijan kyky löytää esineiden yhdistelmistä visuaalisia kontrastipareja ja samanaikaisesti taidehistoriallisia ja historiallisia näkymiä on jäljittelemätön.

Italialaisen Carol Raman (1918–2015) Emmassa esillä oleva näyttely on hämmentävä tapaus: puolittain pettymys, vain osittain antoisa ja odotukset täyttävä kokemus.

The film starts, but in this one, you can turn your head in any direction and look around. You decide where the camera is pointing!