Kiinalaisen taiteen monimuotoisuutta on yhtä vaikea hahmottaa konkreettisesti kuin ymmärtää maan laajuutta matkustamatta paikan päällä. Silti on mahdollista yrittää pureutua maan syvään traditioon erityisesti kulttuurin ja taiteen näkökulmasta.
Los Angeles satsaa nyt downtownin kehittämiseen ja kulttuuri kuuluu asiaan. Keskikaupunki, joka vielä kymmenisen vuotta sitten oli surkeassa kunnossa, houkuttelee nyt vireämpiä ja fiksumpia asukkaita, jotka ovat kyllästyneet pitkiin työmatkoihin.
Granö on antanut tyhjyyden tulla esiin mustana jyrkänteenä aivan tietyissä tilanteissa. Kuvien henkilöt näyttävät tehneen ratkaisuja, hypänneen jonkin ratkeamattoman yli.
Kirjasta muodostuu näyttelyssä eräänlainen laboratorio, jossa esteettiset kokemukset sekoittuvat. Se muodostaa polun, joka kutsuu tutustumaan kirjan ja taiteen kohtaamispaikkoihin.
Näiden kahden erilaisen luontokuvaajan asettaminen rinnakkain on nerokas ajatus. Suureen yleisöön vetoava Brandt ja vähän omalaatuisempi Andersson luovat toisilleen vastakohdan, ja näin muodostuva kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa.
Saksan tekemien kuvien sanaton ajatustensiirto katsojalle on hienovaraista ja julistamatonta. Samoin kuin luonto, ei valokuvakaan itsessään pyri mihinkään.
Tomorrow was Magnificent on Joakim Puseniuksen ja Matti Harjun ensimmäinen yhteistyöteos ja yhteinen näyttely. Sinnen näyttelytilan täyttää kaksikon videoteos, joka koostuu useasta muutaman minuutin episodista.
Mapplethorpen kuvat kuuluvat ehdottomasti Patti Smithin musiikin, Andy Warholin hovin, elitistisen rappion ja vilkkaan maanalaisen homokulttuurin New Yorkiin.
![_DSC0422-_DSC0429_PA[m]_sharp100_1_0.jpg](https://mustekala.info/wp-content/uploads/2015/03/DSC0422-_DSC0429_PAm_sharp100_1_0-1024x458.jpg)
Minna Henrikssonin ja Sezgin Boynikin näyttely Noise After Babel painottaa, että taiteen moniäänisyyden typistäminen tekee siitä väistämättä taantumuksellisen kulutushyödykkeen.
Andersson on yhteiskunnallisesti kantaaottava, ja ilmaisee sanottavansa usein varsin arkisten tapahtumien kautta. Mitä on jäljellä nykyihmisen onnesta loisteputkivalaistuissa huoneissa, kun kukaan ei tunnu enää välittävän kenestäkään?
Tsekkiläisen Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu on tarina elämän kiertokulusta. Tammikuussa ensi-iltansa saanut näyttämötoteutus Kansallisoopperassa avautuu luontoon, joka tuo mieleen Bysantin kuvamaailmasta ammentavat gobeliinit tai satukirjat.
Itsenäiseksi kokonaisuudeksi koottuna työt muodostivat sulkeutuneen, mikrotason näkökulman inhimillisiin tragedioihin.