”Uskomatonta, että Ihme-numero on löytynyt.” Näin asiaa minulle kommentoi Mustekalan perustaja Irmeli Hautamäki, kun ilmoitin hänelle sähköpostitse löytäneeni lehden kadonneeksi julistetun ensinumeron tekstit. Ymmärrän reaktion, sillä näinä aikoina pienikin ihme saattaa helposti tuntua uskomattomalta. Ihme. Voisiko tällä Tuonelan virtuaalivirrasta takaisin elävien kirjoihin ongitulla numerolla sattuvampaa nimeä olla?
Kadonneita tekstejä ja merkkisotkuja
Tuonelan virta on itse asiassa osuva vertaus sille, missä numeron tekstit piileksivät kaikki nämä vuodet. Numeron sisältö ei ollut varsinaisesti tuhoutunut, mutta tekstit eivät myöskään olleet suoraviivaisesti hyödynnettävissä. Ne olivat kadoksissa eräänlaisessa välitilassa. Tekstit löytyivät Internet Archive -sivuston Wayback Machinella, jota kautta pääsee käsiksi kadonneisiin tai poistettuihin nettisisältöihin. Asiaa tuntemattomille lyhyenä taustoituksena on hyvä todeta, ettei kyseisellä työkalulla pääse käsiksi aivan kaikkeen mahdolliseen, vaan ainoastaan sellaiseen materiaaliin, jota Internet Archive on sattunut taltioimaan.
Mustekalan tapauksessa Wayback Machinesta löytyy lukuisia sieppauksia vuosien varrelta, mutta kukin sieppaus sisältää vain osan kulloinkin Mustekalassa luettavissa olleesta materiaalista. Ihme-numeron sisällöt eivät näykään Wayback Machinen varhaisimmassa Mustekala-sieppauksessa, joka on vuoden 2004 helmikuulta. Etsiessäni tietoa erääseen toiseen Mustekala-tekstiin liittyen vuoden 2006 helmikuun sieppauksesta huomasin kuitenkin suureksi yllätyksekseni otsikkoja, jotka tuntuivat sekä nimiensä että julkaisuaikojensa puolesta viittaavan Ihme-numeroon. Tarkistelujen jälkeen asia varmistui – pieni ihme oli tapahtunut.
Palaan tämän tekstin lopussa tarkemmin Mustekalan ensimmäisen numeron sisältöihin, sillä haluan ensin lyhyesti valottaa, miksi ylipäätään selailin Mustekalan vanhoja tekstejä Wayback Machinella. Tämä kytkeytyy laajempaan projektiin, jota olen aika ajoin edistänyt syksystä 2025 lähtien Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön eli JOKESin tuella.
Mustekalan viimeisimmän, vuonna 2023 toteutetun verkkosivu-uudistuksen vanavedessä huomasin, että useat lehden vanhemmista sisällöistä ovat päässet lukuisten sivuston uudistusten ja alustan vaihdosten myötä huonoon kuntoon. Tekstien rivitykset, kuvien asemoinnit ja väliotsikot olivat sattumanvaraisessa kunnossa. Ja mikä pahinta: joidenkin tekstien kohdalla kirjoittajatieto oli päässyt häviämään kokonaan. Vaikka olen saanut eheytettyä monien tekstien ilmiasua lukijaystävällisempään kuntoon, työsarkaa olisi edelleen. Tässä kohtaa ponnisteluni ovat keskittyneet akuuteimpiin tapauksiin eli Mustekalan vanhimpiin teemanumeroihin ja joihinkin muihin yksittäisiin teksteihin.
Ihme-numeron uudelleenjulkaisu toimii JOKESin tuella tehtävän eheyttämistyön päätepisteenä, jonka yhteydessä lanseeraamme Mustekalan sivuille myös uuden toiminnon. Jatkossa kunkin tekstin lopusta löytyy suositus kolmesta muusta jollain tapaa toisiinsa kytkeytyvästä tekstistä. Toivomme tämän innostavan lukijoita rikkaan tekstiarkistomme kaiveluun, joka tarjoaa näkökulmia suomalaiseen taide-elämään ja kulttuurihistoriaan jo yli kahden vuosikymmenen ajalta. Ja nyt ainakin osa vanhimmista sisällöistä on myös aiempaa luettavammassa kunnossa.
Lonkerot vetävät tekstiarkiston syvyyteen
Tekstien eheyttämistyössä palkitsevinta on ollut juuri Mustekalan arkistojen penkominen. Vanhoja materiaaleja läpikäydessä olen välillä ihastellut tekstien ja numeroiden asiasisällön laatua, toisinaan taas hyväntahtoisesti hymähdellyt sille, miten tietyt teemat tuntuvat aina vain toistuvan Suomen kulttuurikentällä riippumatta siitä, onko vuosi 2006 vai 2026. Haluan tässä yhteydessä esittää joitakin lukusuosituksia arkistoistamme sen vanhempaan osastoon painottuen. Jaottelen suositukset kolmeen kokonaisuuteen.
1.
Mustekalan vahva sidos Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineeseen (josta itsekin ponnistan) on näkynyt muun muassa siinä, että lehdessä tavattiin julkaista estetiikan kritiikkikurssilla kirjoitettuja ansiokkaimpia kritiikkejä. Tämän seurauksena monissa vanhoissa numeroissa on joskus jopa neljä tai viisikin kritiikkiä yhdestä ja samasta näyttelystä, mikä tuntuu nykypäivänä käsittämättömältä ylenpalttisuudelta. Nykyisin kun näyttelynjärjestäjät saavat monissa tapauksissa olla iloisia, jos jossain ylipäätään ilmestyy edes yksi kritiikki heidän näyttelystään.
Useamman samaa aihetta käsittelevän kritiikin lukeminen oli antoisaa: oli kiintoisaa kiinnittää huomiota tekstien välillä toistuviin havaintoihin ja ajatuksiin, mutta myös kunkin kirjoittajan erilaisiin näkemyksiin. Osittain tämän kokemuksen innoittamana päätimme aiemmin tänä vuonna julkaista kaksi dialogikritiikkiä Kuvan kevät 2026 näyttelystä. Ja tässäkin tapauksessa rinnakkaisten kritiikkien lukeminen oli ainakin itselleni mieluisaa. Esimerkkinä monta limittäistä kritiikkiä sisältävästä numerosta nostettakoon vaikkapa ”Elokuvista, kritiikistä ja sen opiskelusta” maaliskuulta 2007, jossa Teemu Mäen näyttelyä ruoditaan peräti viiden tekstin voimin.
2.
Edellisestä aihepiiristä päästään luontevasti taidelehtien vakioaiheeseen eli keskusteluun kritiikin tilasta, josta on Mustekalassakin vuosien varrella sanailtu runsaasti. Aikaisempien vuosien huolia vähättelemättä mieleeni on näitä tekstejä nyt lukiessa noussut kysymys: mistä voi tietää, milloin tilanne on oikeasti todella huono? Nykyhetken näkökulmasta tilannetta voi tietenkin verrata ainoastaan menneeseen, joka tuntuu kulttuurialalla olevan aina nykyhetkeä kultaisempi.
Esimerkiksi jo mainitun maaliskuun 2007 numeron pääkirjoituksessa ”Miten kriitikoksi tullaan?” Irmeli Hautamäki kirjoittaa kannattavuuslukuja kyttäävän painetun median kriisistä: ”kritiikki ei ole suurten massojen lempiruokaa, siksi sen osuus on pienentynyt päivälehdissä.” Paria kuukautta myöhemmin Janne Kurki puolestaan selostaa, kuinka ”kritiikkejä alkaa tulvia joka tuutista ja alkaa tuntua, että tarvitsisimme kritiikkien kritiikkejä poimimaan kritiikkien joukosta ne, jotka kannattaisi lukea”.
Loppuvuodesta 2009 kritiikkiteemalle omistettiin kokonainen numero, jonka taustalla oli Mustekalan, Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaoksen ja Kiasman yhdessä järjestämä ”Kriitikosta kiinni. Kritiikki kohtaa nykytaiteen” -seminaari. Numeron pääkirjoituksessa Saara Hacklin kirjoittaa kokeneensa, että vuoden aikana keskustelu kritiikin tilasta oli ollut ”poikkeuksellisen vilkasta ja huolestunutta”. Hacklinin mukaan taidekritiikkiä seuraava yleisö sai vuoden mittaan ”kuulla argumentteja kulttuuritoimittajien hampaattomuudesta ja perinteisen taidekritiikin katoamisesta unholaan.” Saman numeron jutuissa Juha-Heikki Tihinen penääkin kriitikoilta rohkeutta ”punkea vastavirtaan” ja ”haistatella yhteisölleen” välttelemällä yleisiä mielipiteitä ja turvallista konsensusta. Ehkä yksi keino tällaiseen epätavanmukaisuuteen löytyy kokeilevista kritiikin muodoista, joita Henriikka Tavi numerossa esittelee. Osa näistä, kuten dialogikritiikki, on sittemmin tavanomaistunut ja myötävirtaistunut.
Hautamäki liputtaa samassa numerossa verkossa julkaistavan kritiikin puolesta ja ihmettelee uusien välineiden ja niiden käyttäjien aikaansaamaa huolta. ”Voi kysyä, kuuluuko tässä perinteisen kirjallisen älymystön pelko oman valta-aseman menettämisestä?”, hän kysyy. Noin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, vuoden 2012 keväällä, Martta Heikkilän toimittamaa Taidekritiikin perusteet -teosta arvioidessaan Jyrki Siukonen tuntuu ajattelevan Hautamäen mainitseman valta-aseman paljolti jo murentuneen:
”[Taidekritiikin perusteet -kirjan julkaisu] kielii uskosta siihen, että kritiikin asialle on kysyntää. Se puolestaan, että Aku Ankka -lehti ehti asialle monta vuotta ennen akateemisia kirjoittajia kertoo kai jotakin kulttuurikentän muutoksista. Voin tunnustaa, että kun jaksossa ’Kritiikkiä sekatekniikalla’ vuonna 2006 Aku Ankka tivaa veljenpojilta: ’Ettekö muka ymmärrä taideteoksen indeksistä suhdetta kohteeseensa?’, niin pakostakin ajatus perinteisestä lukeneisuudesta ja sen paikasta määrittyy minun silmissäni uusiksi. Itsellisen, oppineen ja etäisyyttä pitävän taidekritiikin mahdollisuus tuntuu karanneen jo tovin aikaa sitten. Tuntuu kuin jäljelle on jäänyt vain jonkinlainen kulttuurin tuotantoon ja kulutukseen osallistuminen.”
3.
Viimeiseksi otan esille muutamia sekalaisia suosituksia, jotka ovat arkistoja penkoessa jääneet tavalla tai toisella mieleeni. Ensinnä haluan nostaa esille Timo Kaitaron toimittaman Surrealismi-numeron vuodelta 2006, joka mielestäni ilmentää monia Mustekalan keskeisiä arvoja: asiantuntevia tekstejä, jotka sukeltavat pintaa syvemmälle ja joissa on taiteentutkimuksellinen ote. Numeron kaikki tekstit ovat ehdottomasti lukemisen väärtejä, mutta tässä yhteydessä on erikseen mainittava André Bretonin Surrealismin manifestin suomeksi kääntäneen runoilija Väinö Kirstinän (1936–2007) elämänsä ehtoopuolella antama haastattelu.
Myös kirjallisuustieteilijä Tomi Kaarron Mustekalaan kirjoittamat muutamat tekstit lukeutuvat tekijänsä elämäntyön viimeisiin. Tässä tapauksessa asian surullisuutta lisää se, että Kaarto menehtyi äkillisesti vain 34-vuotiaana lokakuussa 2006. Vaivaiset viisi kuukautta ennen tätä Kaarto oli julkaissut Mustekalassa hienon kirjoituksen Jacques Derridasta, kirjallisuudesta ja lahjan teemasta. Derrida oli myös Kaarron muiden Mustekala-tekstien päähahmo: vuonna 2004 Kaarto arvioi ranskalaisfilosofin suomennoskokoelman Platonin apteekki ja muita kirjoituksia ja vuonna 2005 kirjoittamassaan tekstissä Kaarto pohtii Derridan sittemmin suureen suosioon nousutta esitelmää Eläin, joka siis olen. Suomalainen taiteen tutkimus vaikuttaa menettäneen Kaarrossa omaehtoisen ja erottuvan äänen. Jonkinasteista lohtua tilanteeseen tuo se, että hänen laaja väitöskirjansa Jacques Derrida and the Question of Interpretation julkaistiin postuumisti Peter Lang -kustantamon toimesta vuonna 2008.
Monia muitakin tekstejä voisi tässä mainita, mutta käännän viimeisenä valokeilan Irmeli Hautamäen ja Taava Koskisen maaliskuussa 2004 julkaistuun mahtavan lennokkaaseen dialogiin ”Meidän 90-lukumme”, joka nimensä mukaisesti luotaa kaksikon kokemuksia 1990-luvun taidemaailmassa. Hautamäki kirjoittaa tekstin alkupuolella:
”Nykyisin, kun puhutaan erilaisista mikrohistorioista, on hyvä tarkastella yhdessä omaa lähimenneisyyttä, jotta asiat asettuisivat paikalleen historiankirjoituksessa. Mitä se historia sitten tarkoittaa ja tullaanko sitä koskaan kysymään meiltä naisilta, ovat asioita, joita ei kannata jättää muiden vastattavaksi.”
Mustekalan perustamista edeltävän vuosikymmenen tapauksia, puheenaiheita ja asenteita raottamalla teksti auttaa ymmärtämään sitä laajempaa historiallista jatkumoa, johon Mustekalan varhainen toiminta asettuu.
Kaikki alkoi ihmeestä…
Mustekalan kadonnut ensinumero koostuu kuudesta tekstistä – tai ainakin kuusi tekstiä onnistuin Wayback Machinen avulla paikallistamaan.
Ensimmäisenä on numeron alkuperäinen pääkirjoitus, Veli-Matti Saarisen teksti ”Ihmeiden aika”, jossa ihme yhdistetään erityisesti yllätykselliseen ja ennalta tuntemattomaan ihmeellisyyteen. Saarinen löytää tällaista ihmeellisyyttä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan estetiikasta sekä Derridan ajattelusta. Saarisen kiinnostus varhaisromantiikkaan ja erityisesti Friedrich Schlegeliin on ollut pitkäaikaista: vuonna 2007 Saarinen väitteli aiheesta ja vuonna 2015 ilmestyi hänen käännöksensä Schlegelin romaanista Lucinde. Vuonna 2008 Mustekalassa julkaistiin Natascha Gruberin kirjoittama arvio Saarisen väitöskirjasta.
Susanna Petterssonin ja Timo Valjakan yhdessä kirjoittamat tekstit ”Taidekritiikki Britanniassa, osa I” ja ”osa II” luovat kiinnostavaa ajankuvaa ja kytkeytyvät edellä jo esittelemääni keskusteluun kritiikistä. Petterssonin ja Valjakan ensimmäisessä tekstissä korostuu asiantuntevan ja tinkimättömän asenteen merkitys laatukritiikille. Kaksikon mukaan Britanniassa näyttelyitä ei esitellä neutraalisti, vaan ”ne paloitellaan ja palat tutkitaan. Niitä kehutaan tai niistä tehdään hakkelusta. […] Lisäksi lehtien kriitikot avoimesti väittelevät keskenään ja viittaavat toistensa vastakkaisiin näkemyksiin.” Toisessa tekstissään kaksikko puolestaan keskittyy median ja nykytaidekentän suhteeseen Britanniassa, jossa kirjoittajien mukaan korostuu sensaationhakuisuus. Pettersson ja Valjakka eivät pidä tätä kielteisenä asiana: ”Koska taiteilijoiden elämää seurataan julkisuudessa, myös nykytaiteen tapahtumia seurataan tarkasti. Nykytaide synnyttää näkyviä uutisia. Lehtien lukijat puhuvat taiteilijoista yhtä luontevasti kuin jalkapalloilijoista.”
Leena-Maija Rossin artikkeli ”Suomen ihme – onko sitä?” puolestaan tarkastelee tekstin kirjoittamisen aikaan käytyä innostunutta keskustelua suomalaisen nykytaiteen kansainvälistymisestä, johon toisinaan viitattiin ilmaisulla ”suomalainen ihme”. Rossi kuitenkin kyseenalaistaa puheen ihmeestä, sillä suomalaisten taiteilijoiden näkyminen ulkomailla ei perustu hänen mukaansa ”ihmeeseen”, vaan kulisseissa pitkäjänteisesti tehtyyn työhön suomalaisen taideviennin eteen. Lisäksi Rossi kysyy, miksi kansainvälistymistä tunnutaan usein pitävän itseisarvoisena asiana ja mille yleisöille suomalaista taidetta täsmälleen ottaen tuotetaan. Hän jatkaa: ”Mitä kansallisuus, esimerkiksi ’suomalaisuus’ oikein merkitsee? Miksi ja millaista suomalaisuutta on tärkeää propagoida?” Nämä ovat edelleen pohtimisen arvoisia kysymyksiä, ja Rossin tekstiä onkin kiehtovaa lukea rinnakkain esimerkiksi Taide-lehden numeron 3/2026 ”Ylpeät ja verkostoituneet” -jutun kanssa, jossa ulkomailta Suomen taidekentän johtotehtäviin tulleet ihmiset miettivät samoja teemoja.
Numerossa on julkaistu myös osa jo mainitsemani Taava Koskisen konferenssiesitelmästä, joka käsittelee nykytaiteilijoiden imagonmuodostusta. Koskinen penää kriitikoilta tässä suhteessa kriittisempää asennetta sen sijaan, että he tyytyvät toisintamaan sitä imagoa, joka taiteilijan ympärille on joko hänen itsensä tai galleristin toimesta luotu. Lisäksi Koskinen kiinnittää erityistä huomiota sukupuolen rooliin taiteilijoiden brändäysprosesseissa. Hän nostaa esimerkiksi Tracey Eminin lausunnot naisten tasa-arvoistuneesta asemasta taidemaailmassa. Tämä arvio on kuitenkin Koskisen mukaan ristiriidassa sen kanssa, että ”Charles Saatchi maksaa miljoona puntaa [Damien] Hirstin teoksesta”, mutta Emin saa vain 150 000 puntaa.
Surullista kyllä, myös Koskinen on jo poistunut keskuudestamme ja Kaarron tavoin liian varhain: Koskinen oli 56-vuotias kuollessaan vuonna 2022. Tihisen Kritiikin uutisiin kirjoittaman muistokirjoituksen mukaan Koskisen neroutta käsittelevä väitöskirja ei koskaan tullut valmiiksi. Hän sai kuitenkin julkaistua vuonna 2006 artikkelikokoelman Kirjoituksia neroudesta – myytit, kultit, persoonat. Kiinnostus nerouden tematiikkaan vilahtelee myös tässä numerossa mukana olevassa esitelmässä, jossa Koskinen sanoo nerouden elävän ”hiljaista elämää rivien välissä” osana taiteilijoiden imagonmuodostusta. Tämä siitä huolimatta, että monet kriitikot tuntuvat Koskisen mukaan välttelevän kyseistä termiä sen vanhanaikaisuuden vuoksi.
Ihmeen päättää nasevasti Mika Hannulan syksyllä 2002 pitämä Kuvataideakatemian avajaispuhe, joka kehottaa nauttimaan ja ottamaan riskejä. Kenties ihmeet edellyttävät juuri sitä.
…eläköön ihme!
Pienikin ihme kylminä aikoina luo iloa, saa huulet kaartumaan hymyyn ja lämmönkipinän syttymään sydämeen. Toivotan lukijoille mukavia lukuhetkiä tämän pienen aikakapselin parissa ja kehotan yleisemminkin tutustumaan Mustekalan vanhoihin teemanumeroihin ja juttuihin. En vain, koska menneisyyden lämpöön on ihanaa paeta, vaan myös innoittumisen tähden: näin paljon kaikkea on ajateltu ja kirjoiteltu – mitä kaikkea muuta vielä voidaankaan tehdä!
Ajat ovat tätä kirjoittaessa kulttuuri- ja tutkimusmaailmassa kovat, mutta merkityksellisten asioiden tekeminen, vaikka sitten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, auttaa kestämään. Samalla elosta tulee piirun verran ihmeellisempää.
Teksti: Alonzo Heino
Tämän tekstin kirjoittamista, Ihme-numeron uudelleenjulkaisua ja Mustekalan arkistojen eheyttämistä on tukenut Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES.
