Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.
Termin tieto merkitys on mielestäni suomen kielessä hieman ongelmallinen. Se ei automaattisesti ainakaan omassa kielikorvassani merkitse myös ymmärtämistä. Omassa käsityksessäni vasta ymmärrys ohjaa, kuinka tiedon sisältämää merkitystä käytetään ja missä yhteydessä. Ymmärryksen kautta myös oikean ja tarkoituksenmukaisen tiedon kerääminen on mahdollista.
Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta.
Taiteilijaystävien tekemisiä seuratessani olen havainnut joutuvani ottamaan oppia ja pohtimaan omia valintojani. Toisinaan toivoisin olevani tarpeeksi vahva ottaakseni heistä oppia, elämään järkevämmin. Puurrettuani, kärsittyäni ja lopulta vapauduttuani, päästyäni leikkimään kriitikkoa ja taiteilijaa havaitsen olevani tilanteessa, jossa toivoisin olevani tunnollisempi. Että en vain suorittaisi intohimoani.
Kaiken kaikkiaan uudistuksenhaluisuus on hieno asia, ja on kannatettavaa, että moderneja tulkintoja tilataan Kansallisoopperassa. Ehkä seuraavan suomalaisen Don Giovanni -tuotannon yhteydessä uskalletaan jo kysyä, miltä teoksen tapahtumat näyttäisivät, jos sen magneettinen nimihenkilö ei olisikaan mahtaileva hamesankari, vaan joku hänen tavoittelemistaan naisista.
Kuka tekijä on? Ainakin kuollut taiteilija on joustava yhteistyökumppani. Hän ei kiistä rajauksia – julkaistaanko vielä tämä yksi teksti, otetaanko tuokin otos vielä näyttelyyn? Toisaalta hän tarjoaa elämällään sopivassa suhteessa tarinaa ja mysteeriä ihmeteltäväksi.
The Visitors löytää käsitteellisesti monia tasoja tunteisiin. ”Feminine Ways” viittaa jo nimellään länsimaisessa filosofiassa tavanomaiseen käsitykseen naisellisuudesta tunteellisuutena. Kontrolloimattomien tunteiden lisäksi installaatio viljelee muitakin feminiinejä kliseitä. Näitä ovat villi ”luonto”, haavoittuvuus, viattomuus ja herkkyys. Näiden ilmeisiä symboleita ovat kappaleen sanoituksessa mainitut vaaleanpunainen ruusu ja timanttinen sydän.
Perhaps most importantly, the spirit of the event is created by each of its participants, who obviously carry it with them, as demonstrated by the many “decompression” events that occur afterwards in cities around the world where large enough numbers of returning attendees live. Ultimately, regardless of the fact that its less-crowded and anarchic heydays have passed, ticket prices have risen, or that wealthy attendees reportedly have adversely affected the composition and experience of Black Rock City in violation of some of the principles, it is clear that Burning Man would still be a remarkable, memorable, and transformative event to attend, experience, and participate in.
Aineeton kulutus ei laajassa mittakaavassa ole edelleenkään todellisuutta, vaikka museot ovatkin riemuinneet päättyneen vuoden ennätysmäisistä kävijäluvuista eikä lupaavan suhdanteen taittumista ainakaan toistaiseksi ole näköpiirissä. Kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan vaikuttaa paitsi tarjonnan laatu, myös se, millaisin saavutettavuuden kriteerein tarjonta tuodaan kuluttajien arkeen. Siitä ei ole pelkoa, että en-katso-yhtään-taideteosta -päivää joutuisi suosittelemaan muille kuin häviävän harvalle joukolle.
On kuin Katriina Huttunen haluaisi kertoa, että arjen pintakulttuurin rinnalla on eksistentiaalinen taso, oleminen kuoleman läheisyydessä, josta ei seuraa huojennusta. Se mikä on monien ajatuksissa kauimmaisena, on todellisuudessa lähimpänä. Teos on yhdenlainen monumentti aiheille, jotka katsotaan parhaaksi ohittaa ”hyvää oloa”, ”selviytyjiä” ja ”sankareita” korostavassa nykyajassa. Sen saattaminen kirjallisuudeksi hätkähdyttää lukijaa.
Godardin elokuvat houkuttelevat luoksensa yksinkertaisuudellaan ja luonnollisuudellaan, mikä toki on tietoisesti rakennettua, kuten myös Anna Karina itse on todennut. Esteettisen leikittelyyn ja keveyden vaikutelmaan kätkeytyvät monisyisemmät teemat. Anna Karinan roolityöt jaksavat kiehtoa loputtomiin juuri tästä syystä.
”Hyväksi lukijaksi kehittymiseen tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta, lukurauhaa ja hyllymetreittäin innostavaa kirjallisuutta. Tätä kaikkea tarjoaa kirjasto. Kirjaston fyysisellä tilalla ja niteiden määrällä on siis väliä tämän kaikista tärkeimmän taidon kehitykselle ja oppimiselle. Jos kirjasto fyysisenä paikkana alkaa muistuttaa enemmän monitoimitaloa ja niteistä siirrytään digilaitteisiin, myös sanan merkitys muuttuu ja pikkuhiljaa ajattelumme kirjaston tarkoituksesta muuttuu. Sitten meillä ei ole enää mitään instituutiota, joka vastaisi tuosta tärkeimmän taidon levittämisestä.”