”Uusi lapsuus -esityksessä sisarukset voivat jälleen etsiä tietä toisen luo, ripustautua toisiinsa ja tukea toisiaan, Seidikin, ilman pyrkimystä kilpailla. Rakkautta välitetään myös lapsuuden Seidiä ja Ruusua symboloiviin nukkeihin. Ne saavat teatterillisessa nykyhetkessä syleilyjä ja suojaa, menneisyyden retuuttamisen vastapainona. Luja rutistus, voit vielä toipua tästä, saada uuden lapsuuden.”
”Dylan Ray Arnoldin ja Océane Bruelin “The Slow Business of Going,” on kuvataiteellinen vastine runolle. Taiteilijat luonnehtivat työskentelyään materiaalis-poeettiseksi ja näyttelyn nimen päättyminen pilkkuun vihjaa kyseessä olevan ensimmäisen säkeen. Galleriatilaan ripottuneilla veistos- ja esine-elementeillä ei ole omia teosnimiä, vaan nämä saarekkeet kerrostuvat osaksi ”menemisen hidasta bisnestä, pilkku” omina elementteinään, ja niiden välillä vaeltaminen, kyykisteleminen ja kurkistelu tuntuu tilalliselta vastineelta runon säkeiden välillä hyppelehtivälle lukemiselle.”
”Burleskin ja kauhun yhteenkietoutuma ei olekaan niin outo tai kaukaa haettu ajatus kuin voisi kuvitella. Kummankin taustalla liikkuu toisin tekemisen ja toisin olemisen perinne, kyseenalaistaminen, arjen tuolle puolelle luiskahtaminen sekä monijakoiset, välillä jopa ambivalentit tuntemukset.”
”Taide ei ole esillä tyhjiössä, eikä siellä ole Kuvan Kevätkään. Poikkeuksellinen kuluva vuosi houkuttelee etsimään reaktiota aikaan – onhan koko näyttely siirtynyt keväältä syksylle pandemian vuoksi. Kuvan Kevät on toki julkilausutusti teematon kokonaisuus opinnäytetöitä, ja monesti tyypittely osoittautuu keinotekoisten yhtäläisyyksien etsimiseksi, mutta on myös niin, ettei jokainen Kuvaan Kevään teos ole aivan erilainen kuin muut. Otan siksi oikeuden tarkastella näyttelyä löyhän temaattisesta näkökulmasta käsin. Kutsuttakoon sitä surun viideksi vaiheeksi.”
”Taiteellisen toimintansa ohella Huhta on kuvannut muun muassa Helsingin Sanomille ja ottanut muotokuvia muusikoista. Näyttelyssä on jonkin verran esillä näitäkin kuvia. Myös sanomalehtikuvissaan Huhta onnistuu vangitsemaan hetken tavalla, joka tekee arkisesta aavistuksen oudon. Kuten Helen Korpak kirjoittaa näyttelyluettelossa julkaistussa esseessään, Huhta yhdistää havainnointikyvyn ja kyvyn tulkita ympäristöä usein odottamattomalla tavalla.”
”Nykytaiteen museo Kiasma esittää samaan aikaan Mika Vainion (1963–2017) postuumin ’50 HZ ’-näyttelyn kanssa Liisa Lounilan näyttelyn ’Katvealue’. Molemmat näyttelyt vievät pohtimaan ääniä ja aikaa, muistiin jääviä ohikiitävän havaitsemisen jälkiä, paikkoja ja hetkiä, jotka sivuutamme ja jotka kuitenkin jättävät jälkensä meihin. Lounila kerää arjen mystiikkaa sisältäviä “outouksia” teoksissaan. Itseoppinut Vainio on ajan, äänen ja aineen taajuuksien tunnun välittäjänä elektronisen musiikin ja nykytaiteen merkittävin aarre.”
”Anni Leppälän ja Eeva Peuran yhteisnäyttely on esteettinen ja yhtenäinen kokonaisuus, jonka romanttisen ilmiasun alla kuultaa pimeyttä. Kirjailija Monika Fagerholmin kanssa tehty luonnoskirja The Roaming Child (2020) nivoo kolmen taiteilijan ilmaisua ja teoksissa toistuvia teemoja yhteen ja korostaa molempien kuvataiteilijoiden teosten kerronnallisuutta. Näyttelykokonaisuus ei ehkä paljasta tekijöistään yllättäviä uusia puolia tai toimi uusien kokeilujen alustana. Taiteilijat kuitenkin hyötyvät yhteiselossaan toisistaan, ja heidän teostensa maailmat vahvistuvat.”
”Enemmän kuin elämän levottomuudesta, näen ylipäätään Emma Ainalan maalauksissa olevan kyse yrityksestä hahmottaa kotoisuutta, joka ei pakene ristiriitoja. Maalausten koristeellisen kitschisissä sisätiloissa on jonkin sanomattoman läsnäoloa ja uhkaa, mutta se kohtaa yhtä sanomattoman lämmön.”
”Memento mori on monella tapaa ansiokas ja tärkeä kirja. Takalo kuvaa aivoverenvuodon kokeneen taivalta tarkkanäköisesti ja henkilökohtaisesti, vaikeatkin asiat suoraan sanoen. Mikään helppo lukukokemus Memento mori ei välttämättä ole. Perusterveenä lukijana tunnen usein kurkkuni kuroutuvan umpeen. Näin voisi käydä kenelle hyvänsä.”
”Epäihmisyyden museon esittämät tavat, joilla ihminen on historiansa aikana alentanut lajikumppaneitaan, eivät ole hävinneet, vaikka ovatkin muuttaneet muotoaan. Hyödynnämme edelleen heikommassa asemassa olevien yhteiskuntien resursseja ylläpitääksemme omaa elintasoamme ja arvotamme toisiamme erilaisten piirteiden ja taustojen perusteella. Me myös alennamme yhä toisiamme eläimiksi, jotta voimme oikeuttaa ihmisten väkivaltaisen kohtelun eläiminä.”
”Kuoleman usvaa ja pimeyttä on tervetullut lisä kauhufiktion ympärillä käytyyn keskusteluun, jota on historiallisesti käyty vahvasti brittiläisistä ja pohjoisamerikkalaista lähtökohdista. Nummelin on ansiokkaasti kaivannut esille tekijöitä ja teoksia, jotka ovat syyttä suotta jääneet kansainvälisten genrekumppanien varjoon. Suosittelenkin kirjan lukemista muistilehtiön kanssa, jotta lukija pystyy koostamaan oman lukulistansa kiinnostavan kuuloisista kirjoista.”
”Toistaiseksi Kalasatama näyttää kuitenkin sepelin päälle rakennetulta lavastekaupungilta, jotenkin irralliselta, ikään kuin aika ei olisi vielä juurtunut sinne. Valmiit ja asutut talotkin näyttävät ohikulkijan silmiin vasta tulossa olevilta. Maisemassa on jotain havainnekuvamaista, ikään kuin sen lopullisuudesta ei vielä olisi varmuutta. Siksi Kalasatama on täydellinen ympäristö itsensä asettamiselle tulevaisuuden historiaan.”