”’Kaiken keskellä’ on henkilökohtainen näyttely, joka kurottaa sisäisestä pimeydestä ja kaaoksesta kohti jaetun maailman valoa. Näyttely on rakennettu lavastukselliseksi kokonaisuudeksi, jonka maailmaan katsoja astuu gallerian etuosaan ripustettujen esirippujen läpi. Keskeisiksi teemoiksi näyttelyssä nousevat trauma ja siitä toipuminen.”
”Cyberpunk 2077 ei yritäkään heijastella teknologian kehitystä viimeisten 40 vuoden aikana, se pyrkii imitoimaan 80-lukun arkkityypillisten kyberpunk-tarinoiden teknologista maailmaa. Teknologisen takapajuisuuden seurauksena modernin teknologian sosiaaliset ja poliittiset piirteet jäävät myös käsittelemättä.”
”Ranskalainen Cyril Pedrosa piirtää kauniin ja herkän tarinan itseään etsivästä kahden kansan miehestä. Kaunis sarjakuvakirja pureutuu identiteetin, sukulaisuuden ja kansallisuuden teemoihin.”
”Elmgreen & Dragsetin 2020 on näyttelynä, kuten myös vuotena, apokalyptinen. Aiempien näyttelyjen ja teosten jaetuista tiloista, kodeista, klubeista, kerrostaloista ja juhlista, on siirrytty tyhjyyttä huokuvaan epäpaikkaan, jossa ihmiset ovat kuriositeetti, unohdettuja, hylättyjä tai hyljeksittyjä. Kontaktit tapahtuvat peilien välityksellä, jos niinkään. Tila on niin keskeinen osa kokemusta, että vanhatkin teokset tulevat uudella tavalla tarkastelluiksi uudessa kontekstissa.”
”’Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka’ on Simo Pieniniemen mediatutkimuksen väitöskirja, mutta sen sanankäyttö on kauttaaltaan esimerkillisen sujuvaa. Uutteruus, jolla kirjoittaja jaksaa käydä läpi välillä hyvinkin monimutkaisen asiansa, ihastuttaa. Se auttaa myös lukijaa jaksamaan; teosta tekee mieli lukea lyijykynällä alleviivaten ja muistiinpanoja ruutuvihkoon tehden.”
”Taidekirjojen kustantaminen on tänä päivänä todellinen kulttuuriteko. Kirjojen rahoituskanavat ovat kapeita ja kirjojen teko kallista. Kun vielä muistetaan, että levityskanavat ovat erittäin marginaalisia, voi vain ihailla, miten laadukkaita ja huolellisesti tehtyjä kirjoja tänä päivänä tehdään.”
”Uusi lapsuus -esityksessä sisarukset voivat jälleen etsiä tietä toisen luo, ripustautua toisiinsa ja tukea toisiaan, Seidikin, ilman pyrkimystä kilpailla. Rakkautta välitetään myös lapsuuden Seidiä ja Ruusua symboloiviin nukkeihin. Ne saavat teatterillisessa nykyhetkessä syleilyjä ja suojaa, menneisyyden retuuttamisen vastapainona. Luja rutistus, voit vielä toipua tästä, saada uuden lapsuuden.”
”Dylan Ray Arnoldin ja Océane Bruelin “The Slow Business of Going,” on kuvataiteellinen vastine runolle. Taiteilijat luonnehtivat työskentelyään materiaalis-poeettiseksi ja näyttelyn nimen päättyminen pilkkuun vihjaa kyseessä olevan ensimmäisen säkeen. Galleriatilaan ripottuneilla veistos- ja esine-elementeillä ei ole omia teosnimiä, vaan nämä saarekkeet kerrostuvat osaksi ”menemisen hidasta bisnestä, pilkku” omina elementteinään, ja niiden välillä vaeltaminen, kyykisteleminen ja kurkistelu tuntuu tilalliselta vastineelta runon säkeiden välillä hyppelehtivälle lukemiselle.”
”Burleskin ja kauhun yhteenkietoutuma ei olekaan niin outo tai kaukaa haettu ajatus kuin voisi kuvitella. Kummankin taustalla liikkuu toisin tekemisen ja toisin olemisen perinne, kyseenalaistaminen, arjen tuolle puolelle luiskahtaminen sekä monijakoiset, välillä jopa ambivalentit tuntemukset.”
”Taide ei ole esillä tyhjiössä, eikä siellä ole Kuvan Kevätkään. Poikkeuksellinen kuluva vuosi houkuttelee etsimään reaktiota aikaan – onhan koko näyttely siirtynyt keväältä syksylle pandemian vuoksi. Kuvan Kevät on toki julkilausutusti teematon kokonaisuus opinnäytetöitä, ja monesti tyypittely osoittautuu keinotekoisten yhtäläisyyksien etsimiseksi, mutta on myös niin, ettei jokainen Kuvaan Kevään teos ole aivan erilainen kuin muut. Otan siksi oikeuden tarkastella näyttelyä löyhän temaattisesta näkökulmasta käsin. Kutsuttakoon sitä surun viideksi vaiheeksi.”
”Taiteellisen toimintansa ohella Huhta on kuvannut muun muassa Helsingin Sanomille ja ottanut muotokuvia muusikoista. Näyttelyssä on jonkin verran esillä näitäkin kuvia. Myös sanomalehtikuvissaan Huhta onnistuu vangitsemaan hetken tavalla, joka tekee arkisesta aavistuksen oudon. Kuten Helen Korpak kirjoittaa näyttelyluettelossa julkaistussa esseessään, Huhta yhdistää havainnointikyvyn ja kyvyn tulkita ympäristöä usein odottamattomalla tavalla.”
”Nykytaiteen museo Kiasma esittää samaan aikaan Mika Vainion (1963–2017) postuumin ’50 HZ ’-näyttelyn kanssa Liisa Lounilan näyttelyn ’Katvealue’. Molemmat näyttelyt vievät pohtimaan ääniä ja aikaa, muistiin jääviä ohikiitävän havaitsemisen jälkiä, paikkoja ja hetkiä, jotka sivuutamme ja jotka kuitenkin jättävät jälkensä meihin. Lounila kerää arjen mystiikkaa sisältäviä “outouksia” teoksissaan. Itseoppinut Vainio on ajan, äänen ja aineen taajuuksien tunnun välittäjänä elektronisen musiikin ja nykytaiteen merkittävin aarre.”